Mietiskelin jo Fionaa agin pentukurssille ilmoittaessani, että haukattiinkohan nyt liian suuri pala. Niin ehkä saattoi käydä... Tokon pentukurssin aikana aloin saada Fionaa niin kivasti hanskaan myös agin läsnäollessa, että ajattelin kuitenkin kokeilla. Ja tässähän sitä nyt sitten harjoitellaan :) Ollaan siis Männistön Päivin pentukurssilla Sport Dog Parkissa Lempäälässä.
Koko eka tunti meni pelkkään räyhäämiseen ja kiskomiseen hihnan päässä. Harpattiin ainakin viisi askelta taaksepäin keskittymisessä.. Silloin kun Fiona on hihnassa, ja aidan takana tapahtuu agilityä, en meinaa millään saada mitään kontaktia koiraan. Ei kelpaa namit ja ei kelpaa lelut. Aaaargh. Ei siis pystytty tekemään mitään varsinaisessa opetuksessa.
Onneksi yksi kenttä hallissa oli tyhjänä, ja Päivi sanoikin, että voidaan mennä Fionan kanssa sinne tekemään. Sillä sehän osaa putken (vähän liiankin hyvin.. :D) ja siivekkeiden kiertoa ja hyppyä olen jonkun verran tehnyt. Tyhjällä kentällä siis päästin pikkupiskin irti ja johan päästiinkin vauhtiin.
Siellä sain hyvin tehtyä putkea ja hyppyä pelkillä siivekkeillä. Kun koira on vapaana, ja koko ajan tehdään jotain, kyllä se sitten pysyy miun mukanani ;) Namien syöminen on vaan tosi minimissä vapaanakin, Fionalle on ihan se ja sama, saako se palkkaa esteen jälkeen, kun suurimmat kiksit ja palkkauksen saa siitä, että saa juosta ja haukkua ja mennä putkeen. Joten pikkukoiran kiinni saaminen on edelleen melko haasteellista...
Keppikujaa meidän oli tarkoitus kokeilla, mutta eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Joo, Fiona osaa kyllä kujan, ja joo, osaa etenemiskäskyn namikipolle. Mutta kun ei kiinnosta namit, niin eihän sitä saa millään edes etenemään kujan läpi. Ei edes hihnan kanssa, koska joka sekunti koiruus yrittää hyökkiä pois kujasta kohti aidan toisella puolen agiliitäviä koiria.
Toisaalta voisi ajatella, että ehkä se jossain vaiheessa vielä tajuaa, että miun kanssani on kiva tehdä, silloin pääsee esteille ja saa palkkaa. Ja näin ollen unohtaisi muut agiliitävät koirat? (ja näin kesällä toivon tapahtuvan, kun päästään ihka yksin kentällä treenaamaan ilman pienintäkään häiriötä) Toisaalta taas, kuten Päivikin sanoi, olisi hyvä tehdä koiralle selväksi, että se ei saa karata pois miun luotani. Eli jos se lähtee, pitäisi se saada palautettua takaisin. Mutta milläs sen teet, kun Fiona lähtee niin sehän lähtee..
Miten voikin olla, että melkein olen kateellinen kurssin muille koirille :D Ne vaan seisoskelevat hiljaa omistajansa vieressä ja katselevat maailman menoa. Namilla voi ohjata koiraa tulemaan siivekkeen takaa tai putken läpi ja toiset tulevat hiljaa ja nätisti mukana. Ei, en oikeasti ole kateellinen, tällaisen ylihullun pikkupirunhan mie aina halusinkin :D Vielä kun saisi sen energian kanavoitua oikeaan suuntaan.. Tämä pikkupiru muuten napsi minua punteista, kun juoksenneltiin vapaana kentällä. Siis täh, ei se ole ikinä ennen edes yrittänyt minua napsia. Että niin ne kierrokset vaan nousevat..
Ensi kerralla otetaan fleksi mukaan, ja katsotaan nyt, miten homma tästä etenee. Ajattelin myös mennä tuntia ennen halliin istumaan, ja yrittää vaan saada kontaktin pikkukoiraan. Jos yrittäisi sillä jotain aivotyöskentelyä sheippauksen muodossa kokeilla käytävällä, mistä se ei suoraan näe agia. Tosin täytyisi ensin keksiä niin maailman paras nami, että koira jaksaisi kiinnostua mistään tekemisestä, enkä ole ihan varma, onko sellaista olemassa..? Meillä on nyt jo huippunamit käytössä treeneissä, samoja ei siis ikinä kotona syödä. Ja vaikka heittelisin niitä suoraan koiran eteen maahan, ei kelpaa ei... Agility vie voiton ihan kaikesta muusta elämästä, niin se näyttää olevan.
Huomenna mennään Jattilaan treenaamaan siinä toivossa, että siellä ei olisi ketään muita, ja saisin Fionan keskittymään miun kanssani tekemiseen. Ja jos siellä on muita, tehdään kontaktiharjoituksia tokon muodossa. Näitä hallikäyntejä kyllä tarvittaisiin nyt paljon, paljon ja vielä vähän enemmän. Eri halleilla ja eri koirien parissa. Hitsit kun olis edes mätsäreitä enempi tarjolla..
Pakko vielä kirjoitella ylös taas yksi ei-niin-kiva tapahtuma eiliseltä metsälenkiltä. Taaaas kerran laittaa vihaksi isojen koirien omistajat, joilla ei ole koira hanskassa, mur. Käppäiltiin siis koirien kanssa metsäpolkua pitkin, kun huomasin kauempana edessä ihmisen. Yritin vielä katsoa, näkyykö koiraa, mutta en lumikinosten takaa ainakaan huomannut. Huusin tietty koirat luokse, ja olin juuri laittamassa Fionaa kiinni, kun yhtäkkiä tajusin, että suoraan meitä päin polkua pitkin laukkaa isokokoinen dobermanni. Zelda oli vieressä vapaana, ja koiran tajuttuaan pinkaisi tietty karkuun. Fionasta pidin valjaista kiinni.
Näitä irtokoiria on ollut niin paljon, että oma toiminta tulee jo jostain selkäytimestä. En ede ehdi ajatella mitään, kun täysin refleksinomaisesti on vaan pakko napata irtokoira kiinni. Onneksi tällä dobberilla oli panta kaulassa ja vielä hihnakin perässä, sain sen kaulapannasta napattua kiinni. Siinä sitten yritin pitää dobberin toisessa ja Fionan toisessa kädessä eri puolilla itseäni. Pian kuitenkin totesin tämän täysin mahdottomaksi, ja oli pakko päästää Fiona irti.
Dobberi tietty rykäisi perään, ja siellä mie makasin rähmälläni hangessa ja roikuin täysin voimin pannassa kiinni. Omistaja vielä huusi jostain, että älä päästä irti. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua irrottamaan pannasta!!! Iso urosdobermanni tulossa täysillä päälle ja omat pikkusheltit vapaina, juu ei. Lopulta omistaja pääsi paikalle ja otti hihnasta kiini. Kovasti pyyteli anteeksi, ei kuulemma yhtään meitä huomannut. Ei varmaan huomannut ei, mutta koira kyllä huomasi. Kysyi vielä, saanko omat koirani nyt kiinni. Tietty saan, ja vapaana jatkettiin matkaa sinne, mistä dobberi kimppuun ryykäsi. Pitkän aikaa kulkivat shelttitytöt hännät pystyssä ja varmuuden vuoksi haukkumurinan säestyksellä, kunnes uskoivat, ettei sieltä enää ketään vastaan tule.. On nämä aina niin kivoja tapahtumia. Luojan kiitos sain taas napattua dobberin kiinni. Toivottavasti koskaan en sellaista päivää joudu näkemään, että vihainen (tai vaikka kilttikin) irtokoira pääsee omien irti olevien koirien niskaan. Tämä onkin ainoa syy, miksi voisin kuvitella pitäväni omat koirat metsässä kiinni, mutta onneksi vastaan tulee koiria vain yhdellä lenkillä sadasta. On vapaana kirmaaminen kuitenkin sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti