Itku pitkästä ilosta

Zelda on viime aikoina ollut tosi hyvässä kunnossa. Siis TOSI hyvässä. Se ei ole ontunut vuoteen, ja muutoinkin sen käytöksestä huomaa, että uskaltaa irrotella aiempaa enemmän. Ei se tietenkään samaan tapaan liiku kuin muut koirat, mutta laukkailee Fionan perässä, ja viime viikkoina on useampaan kertaan jopa innostunut leikkimään Fionan kanssa! Uskomatonta :D

Zeldan omat ehdottomat suosikkileikit on kuitenkin olleet pannassa jo kauan. Palloa ei ole heitelty kunnolla aikoihin. Kerran otin metsään pallon mukaan, ja muutaman kerran sitä Zeldalle viskoin. Fiona ei tajua palloista mitään, ja roikkuukin siis Zeldan hännässä koko pallon heittelyn ajan.

Vielä parempi leikki on kuitenkin lumipalloleikki! Ja tämähän menee niin, että minä istun maassa, ja viskon tiheään tahtiin lumipalloja vastakkaisiin suuntaan. Zelda juoksee väliä kieli poskella ees taas ees taas. Ja se jaksaisi tätä vaikka kuinka ja kauan... On kokeiltu ;)

Tänäpä käytiin sitten metsälenkillä, ja metsässä on ihana pieni metsälampi. Jäällä oli selvästi touhuttu, ja mentiin kanssa koirien kanssa jäälle käppäilemään. Uppohangessakin koirat etenivät vaivatta, kun lumi on niin tiivistynyt. Innostuin sitten heittelemään lumipalloja koirille. Zelda meinasi seota sukkiinsa, se oli niin innosta piukeana :D Olipa muuten hauska huomata, että kyllä Zelda vaan Fionaa lujempaa juoksee, kun toinen yritti saada sen kiinni lumipallosyöksyjen välillä. Ähäkutti. (Fiona ei siis ihan kätsännyt tätäkään leikkiä)

Aina välillä pallojen nappailun välissä Zelda jäi seisomaan paikalleen etutassu ilmassa. Kuten sillä on hyvin usein tapana tehdä. Nykyisin vaan kun Zelda pysähtyy kesken reippaan tai raskaan liikunnan, minulla pomppaa sydän kurkkuun ja kylmä hiki hiipii selkään - ei kai se vaan onnu!? Mutta kun koira aina saman tien jatkoi itse riehumista ja pomppimista, niin totesin sen olevan kunnossa. En kuitenkaan kauaa juoksuttanut..

Jossain vaiheessa Zelda tuli miun luokseni hengaamaan, ja Fiona jatkoi yksinään pallojen perään pomppimista. Ihan yhtäkkiä tajusin, että edessäni oleva lumi on punaista - verta! Eipä tarvinnut kauaa aivorattaiden raksuttaa, kun tajusin heti, että sen on pakko olla Zeldasta. Pikainen vilkaisu koiraan, ja toinen etujalka oli punaisena valuvasta verestä... Ei voi olla todellista!

Tarkempi tutkiskelu osoitti kannuskynnen roikkuvan lähes irtonaisena. Nappasin sen sitten kokonaan pois ja yritin painaa kynttä lumitupolla. Se vaan vuosi ja vuosi.. Mitäpä siinä muutakaan voi kun jatkaa matkaa. Onneksi metsässä on niin hyvä ja tiivis polku, ettei enää lumi raapisi kynttä. Eikä Zeldaa näyttänyt häiritsevän yhtään.

Verenvuoto jo melkein tyrehtynyt

Jossain vaiheessa matkaa Zeta kuitenkin alkoi ontua. Virittelin nenäliinasta ja pompulasta paketin tassun ympärille ja kannoin koiraa. Nenäliinasta huomasi, ettei se enää kauheasti valuttanut, onneksi. Mutta koira senkun ontui. Metsästä kun päästiin tielle ontuminen vasta pahenikin. Viimeiset muutama kilometri kotio mentiin melkein koira sylissä. Ja vastaantulijat katsoivat ihan hippasen pitkään :D

Loppumatkasta oli pakko antaa taas koiran kävellä, eikä se enää ontunutkaan, jes. Kotona vielä putsailin kynnen ja laitoin haavasuihketta, ettei nuole verta. Eiköhän tämä tällä hoidu :)

Sain taas itse muistutuksen Zeldan kanssa elämisestä kuin salaman kirkkaalta taivaalta. Eli täytynee jättää kaikki kivat leikit väliin, jotta koira pysyisi jatkossakin näin hyvässä kunnossa. Ainakin melkein, kyllä me aina välillä vähän riehutaan ;)


Metsässä putoili jatkuvasti hurjasti puista lunta. Melkein pelotti, että kohta jäädään alle...