Oodi Fionalle

Nyt olisi kyllä pikkukoira ylistyslaulun ansainnut. Meidän kolme yhteistä päiväämme ilman Zeldaa on sujuneet ihan käsittämättömän hienosti. En oikeasti voi uskoa, että miun pieni riiviökoirani osaa olla niin fiksu ja ihana ja täydellinen otus, mitä se on nyt ollut. Jos joku olisi seuraamassa meidän päiviämme, ei varmasti uskoisi, millaisissa ongelmissa painittiin vielä viime kesänä!

Fiona on kolmen päivän aikana sanonut "hau" ehkä kymmenen kertaa..? Normaalisti tähän saisi lisätä (ainakin ;)) yhden nollan perään. Näistäkin haukuista puolet taisi tulla imuroidessa ja puolet rautatieasemalla. Junaan meneminen ja sieltä poistuminen keittää vielä yli ja pahasti. Näitä tilanteita on niin hitsin hankala treenata, kun varsinkin Toijalan päässä juna seisoo sen pienen hetken, ihmisiä lappaa suuntaan ja toiseen ruuhkassa, ja lähes aina minulla on vielä kädet täynnä tavaraa. Ei siis mikään ihme, ettei kyytiin nouseminen ja poistuminen oikein suju. Tampereen asemalla on joskus käyty muuten vaan pihalla patsastelemassa, kun saa kaikessa rauhassa astella ulos ja takaisin junaan. Tarvis vaan jaksaa treenata tätäkin useammin..

Mutta takaisin aiheeseen. Etenkin Fionan lenkkeily on kehittynyt aivan tajuttomasti! Me päästään nykyään ovesta ulos (sekä kotona että porukoilla) ilman haukkumista. Pihasta poistuminen tehdään edelleen nameja syöden, mutta Fiona tosiaan malttaa odottaa niitä nameja ja hakee minuun kontaktia sen sijaan, että riekkuisi narun päässä.

Toisten koirien ohittaminen on noussut aivan uusiin ulottuvuuksiin. Tajusin tuossa jossain vaiheessa tekeväni hommaa ihan väärin (tai no ei nyt väärin, mutta tyhmästi), kun aina ohituksissa kutsuin koiraa, tai jotenkin hain sen huomiota, ja palkkasin kun sen sain. Nykyään teen niin, että kehun Fionaa silloin, kun se katsoo toista koiraa. Tässä vahvistetaan samalla sitä mielentilaa, joka Fionalla on koiran nähdessään. Siis kehuminen tapahtuu tietysti vielä silloin, kun se on rauhassa ja hiljaa. Kehuista koira tietää saavansa palkan, joka tulee minulta, joten samalla vahvistuu kontakti ohjaajaan. Toimii superhyvin. Nykyään Fiona alkaa jopa koiran nähdessään itse tarjota kontaktia - jee tuolla on koira, onpa kivaa, saan nameja!

Myös fleksissä lenkkeily toimii loistavasti. Kuten olen tainnut joskus mainita, Fionaa voisi verrata kireään viulun kieleen. Tai entisenä kanteleen soittajana puhutaan mieluummin kanteleesta. Kun kannelta virittää ja kieltä kiristää tarpeeksi kauan, jossain vaiheessa se täysin yllättäen napsahtaa poikki hirmuisella voimalla. Tätä muuten pelästyy joka kerta yhtä paljon :D Fiona on juuri kuin kireä kieli, josta voi nähdä ja arvata, että kohta katkeaa. Suurin saavutus onkin se, että nykyisin minä lähes aina tiedän, koska koiralla keittää. Ja monesti pystyn nämä estämään juuri ennen katkeamista. Kutsun koiraa, haen sen huomion, otan vierelle kävelemään tai mitä tahansa, jolla saan katkaistua "kielen kiristämisen". Tietty välillä tulee niin äkkinäisiä huutokohtauksia, että kaikkea ei pysty ennakoimaan, mutta näistäkin saan suht pienellä vaivalla koiran rauhoittumaan.

Nyt parin päivän aikana oikeastaan huomasin ensimmäisen kerran sen, että Fiona pystyy itsekin säätelemään "kielen katkeamista". Se monesti kipittää fleksin päähän täydellä ravilla, korvat sivuilla ja juuri sen näköisenä, että kohta muuten tulee hyvin äänekäs WUF! Mutta juuri ennen kuin se pääsee narun loppuun, juuri ennen ensimmäistä kiljaisua se kääntyykin takaisin, katsoo minua ja sanoo "äiti heitä nami?". Tätä tapahtui monen monituista kertaa. Sen sijaan, että Fiona aloittaisi perinteisen kiljumisen ja pomppimisen narun päässä, se tulee miun luokseni, hakee katsekontaktia ja välillä kävelee lenkeillä pitkät pätkät jalan vieressä palkkaa odottaen. Tämä on jo niin käsittämätön ja ihana edistysaskel, etten osaa sitä edes sanoin kuvailla :) Tästä on seurannut myös se, että Fiona ravaa lenkeillä huomattavasti entistä enemmän. Sekä lyhyessä hihnassa että fleksissä, nykyään peitsausta saa jopa odotella. Tietty hieronnat, jumpat, fleksikuuri ym. ovat varmasti vaikuttaneet asiaan, mutta suurin tekijä on aivan taatusti koiran mielialan rauhoittuminen lenkkeillessä.

Kyllä meillä vielä tekemistä riittää, niin kotona sisällä, lenkeillä kuin treeniolosuhteissakin, mutta kylläpä olen saanut taas nähdä uusia puolia Fionasta. Ja voi vitsit mie tykkään. Meillä on ollut niin tajuttoman mahtavaa aikaa keskenämme, että voisin kehua tuon riiviön maasta taivaisiin! Ei sillä, että ikimaailmassa voisin Zeldasta luopua, kova oli ikävä näin lyhyessäkin erossa.. Noiden perusluonteissa on vaan niin paljon eroja, ja Zelda aina provosoi Fionaa. Zeldalle pystyy sallimaan paljon "huonoakin" käytöstä täydellisyyden joukkoon, mutta Fionan kanssa on melkein pakko pitää nollatoleranssi ja elää kaikki tai ei mitään linjalla. Tähän Zeldakin saa yrittää sopeutua.. ;)